Teksti: Anne Rautiainen

Suomen metsissä on aina saanut vapaasti, maanomistajasta riippumatta kulkea, sienestää ja marjastaa.

1800-luvun lopun Suomessa maanomistus oli jo kehittynyttä. Monilla seuduilla kylien ympärillä sijainneet yhteiset metsä- ja viljelyalueet oli ehditty jakaa isojaossa talollisten kesken. Omistamisen luonne muuttui, kun maasta tuli ihan omaa.

Tässä tilanteessa uudistettiin myös rikoslakia. Siihen kirjoitettiin pykälä, jonka mukaan marjojen, sienten ja eräiden muiden luonnontuotteiden keruuseen ei tarvitse pyytää maanomistajan lupaa. Pykäliä sorvatessa asiasta päättäneet säädyt kävivät tietenkin värikästä keskustelua oikeuden rajoituksista. Lopputuloksena oli ehto, että marjojen keruu ja luonnossa liikkuminen ei saa aiheuttaa haittaa maanomistajalle.

Samalla kertaa säädettiin rangaistavaksi se, että ”joku luvattomasti ottaa tiensä tahi polkunsa yli toisen pihamaan taikka yli toisen pellon, niityn tai istutuksen, jolle siitä on vahinkoa”.

Näin maassamme tuli jo kauan sitten määritetyksi luonnossa liikkumisen ja keräilyn tärkeimmät periaatteet.

Jokamiehenoikeus-termiä tästä kaikille tarjolla olevasta mahdollisuudesta liikkua luonnossa ja kerätä tiettyjä luonnontuotteita alettiin käyttää vasta 1930-luvulla. Jokamies tarkoitti tuolloin oikeastaan ketä hyvänsä epäspesifiä henkilöä. Oli erilaisia julkaisuja, kuten Jokamiehen keittokirja ja Jokamiehen viikkolehti, oli jokamiehen käsityöohjeita ja Jokamiehen terveysaapinen.

Jokamiehenoikeudet sopivat siis oikein hyvin tuon ajan kuvaan. Koskihan luonnossa liikkumisen oikeus nimenomaan ketä hyvänsä ja jos jossain, niin luonnossa sai olla oma itsensä, ihan vaan ”jokamies”.

Jokamiehenoikeus-termi otettiin mukaan myös muun muassa luonnonsuojelulakiin ja yksityistielakiin.

Mutta ajat ja tavat muuttuvat. Vuonna 2007 Suomen kielen lautakunta esitti kannanoton sukupuolineutraaleiden nimikkeiden käyttöön ottamisen puolesta. Olemme sen jälkeen oppineet puhumaan muun muassa esihenkilöstä, pelastajasta, juristista ja postinjakajasta.

Myös jokamiehenoikeus joutaa oman aikansa terminä jo romukoppaan.

Kotiseutuliitto teki vuonna 2018 aloitteen termin muuttamiseksi jokaisenoikeuksiksi. Samana vuonna Aamulehti alkoi omassa viestinnässään käyttää tuota termiä.

Tänä vuonna, kesän Pride-viikon kynnyksellä myös Metsähallitus ilmoitti ottavansa jokaisenoikeudet-termin käyttöön. He olivat käyneet keskustelua asiasta Kotimaisten kielten keskuksen kanssa. Jokaisenoikeudet on helppo ja näppärä tapa päästä eroon mies-sanasta. Uusi termi onkin levinnyt jo varsin laajalle myös eri toimijoiden verkkosivuilla.

Suomen Latu järjesti yhdessä ulkoilujärjestöjen kanssa aiheesta aamupäiväseminaarin marraskuun alussa. Seminaarissa kuultiin mm. Metsähallituksen, Suomen Partiolaisten, Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton, Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen puheenvuorot, jotka liikkuivat jokaisenoikeudet-termin ympärillä.

Onko jokaisenoikeus-termi viestinnällisesti riittävän napakka ja kaikille yksiselitteinen, tai pitäisikö termin jotenkin viitata nimenomaan luontoon, koska sisällöllisesti kyse on jokaisen oikeuksista erityisesti ja vain luontoympäristössä? En ota siihen kantaa.

Kieli, jota puhumme ja jota käytämme, elää ajassa. Se on elävän kulttuurin merkki ja kertoo siitä, että asiat ovat meille tärkeitä ja sanoilla, joita niistä käytämme, on väliä.

Jutun kirjoittaja Anne Rautiainen on luonnon virkistyskäytön syväosaaja, joka on tehnyt pitkään töitä ulkoilun ja luonnon virkistyskäytön vaikuttamisen ja edunvalvonnan parissa. Hän on opintovapaalla ja paneutuu tällä hetkellä luontopohjaiseen työnohjaukseen sekä ratkaisukeskeiseen valmennukseen. Annelle työssä on tärkeää uuden oppiminen ja yhdessä pohtiminen.