Teksti: Kaisa Mikkola / Uuvi
Skotlannin jylhät vuoret, kanervaiset rinteet, hohtavan valkoiset hiekkarannat ja sateen jäljiltä höyryävät tammilehdot tarjoavat puitteet uskomattoman hienoille ulkoiluelämyksille. Right to Roam -oikeuksien nojalla maastossa saa pihapiirien ulkopuolella liikkua ja yöpyä pohjoismaiseen tapaan vapaasti, autiotupaverkosto on laaja ja koti-ikävän sattuessa voi vetäytyä mäntymetsään poimimaan puolukoita tai pulahtaa tummaan erämaajärveen.
Maisema-arkkitehti Kaisa Mikkola liittyi Uuvin tiimiin 7 vuoden Skotlannissa asumisen jälkeen. Paluu kotimaahan sai hänet pohtimaan, millaisia eroja näiden kahden karun pohjoisen ulkoilun supermaan retkeilykulttuureissa on.
Yhdessä tekemisen voimaa
Skotlannissa retkeilyyn kuuluu vahva yhdessä tekemisen ja yhteisen vastuun kulttuuri, ja ulkoilukohteista ollaan valmiita pitämään huolta työtunteja ja lihasvoimaa lahjoittamalla. Esimerkiksi autiotupien ylläpito tapahtuu vapaaehtoisvoimin Mountain Bothies Association -järjestön toimesta, ja tupia rakennetaan ja korjataan talkootyönä. Myös metsien ja soiden ennallistamisessa ja vesistöjen kunnostuksessa hyödynnetään vapaaehtoistyötä, ja esimerkiksi Trees for Life -järjestö on vapaaehtoistensa avulla istuttanut ylämaille jo yli 2 miljoonaa puuta.
Koko Skotlannin kattavaa, suosittua Walkhighlands-retkeilyreittipalvelua ylläpidetään niin ikään vapaaehtoisvoimin. Itselle sopiva reitti löytyy helposti, sillä reitit on listattu alueittain pituuden, keston ja vaikeusasteen mukaan. Jokaisesta reitistä on tarjolla tarkka kuvallinen ja sanallinen selostus sekä ladattava gps-jälki. Palvelussa voi myös pitää kirjaa kiipeämistään vuorista ja kukkuloista, kulkemistaan vaellusreiteistä sekä saarista, joilla on käynyt. Moni pelillistääkin retkeilyharrastustaan ottamalla vuosi(kymmeni)en tavoitteekseen kiivetä kaikki tietyn korkuiset vuoret. Kiipeämättömiä vuoria merkitsevien punaisten pallojen muuttaminen kartalla sinisiksi on melkoisen tyydyttävää. Ehkä vaikkapa Helsingin edustan saarista voisi kehittää vastaavanlaisen palvelun?
Talkoohenki ja yhdessä tekeminen liittyy kolmanteen sektoriin nojaavaan brittiläiseen hyvinvointivaltion malliin, mutta myös laajempaan yhteisöllisyyden kulttuuriin. Siinä missä Suomessa haetaan luonnosta yksinoloa eikä tulipaikkaa mielellään jaeta vieraiden kanssa, etsiytyy skotlantilainen autiotupaan nimenomaan kertoilemaan tarinoita tuntemattomien kanssa yhteisen tulen äärellä. Itsellänikin on vuorelle nousemisen ja sieltä laskeutumisen välillä ystävien määrä usein lisääntynyt, ja uusiin tuttavuuksiin tulee joskus pidettyä yhteyttä vielä vuosien jälkeen.
Kortti ja käteinen käyvät
Retkeilypalveluita rahoitetaan Skotlannissa suurelta osin lahjoituksilla. Retkeilijänä törmää lukemattomiin keräyslaatikoihin ja kortinlukijoihin, ja julkista wc:tä, pysäköintialuetta tai vaellusreittiä käyttävän oletetaan hieman osallistuvan sen rakennus- ja huoltokustannuksiin. Myös aiemmin mainitun reittipalvelun pyörittämiseen tarvitaan lahjoituksia. Omatunto voi alkaa kolkuttaa, jos jättää osallistumatta. Vapaaehtoistyöstä ja lahjoituksista kuitenkin muodostuu yhteisöllisyyttä lisäävä positiivinen kierre. Kun retkeilyrakenteet koetaan yhteiseksi omaisuudeksi, niistä huolehditaan paremmin ja niiden jakaminen muiden kanssa on luontevampaa.
Suomessa retkeilypalvelut tuotetaan pitkälti verorahoilla, ja tänne palatessa on suorastaan helpottavaa saada retkeillä alueella kuin alueella ilman lisämaksuja. Skotlantilaisen tavan soveltaminen esimerkiksi polttopuiden käyttöön voisi mielestäni silti olla perusteltua, ja yhteisöllisyyden rakentamiseksi retkeilijöitä voisi osallistaa alueiden hoitoon entistä enemmän.
Vastuullisen retkeilyn ratkaisuja
Suomessa retkeilijöille on tarjolla poikkeuksellisen hieno palveluvalikoima, josta tunnen iloa ja ylpeyttä. Polkujen varsilta löytyy huusseja kuivikkeineen ja tulipaikkoja polttopuineen, soiden yli pääsee pitkospuita pitkin ja merkittyjä reittejä on paljon. Reittien lähtöpisteessä on yleensä pysäköintialue, joskus myös jäteastia. Tämä kaikki mahdollistaa vastuullisen retkeilyn. Panostaminen retkeilypalveluihin myös osoittaa, että retkeilyä halutaan tukea ja sen tuomat hyvinvointivaikutukset on havaittu.
Skotlannissa vastaavia palvelurakenteita ei juuri ole – tarpeet on tehtävä maastoon niin telttaillessa kuin autiotuvillakin, ja retkeilijä saa kantaa rinkassaan turvetta tai hiiliä tuvan kamiinassa poltettavaksi. Maastoon tai yksikaistaisten teiden varsille pysäköinti aiheuttaa harmia varsinaisten pysäköintipaikkojen ollessa harvassa. Luvattomat leirinuotiot sen sijaan ovat harvoin ongelma, sillä maastossa ei juuri ole poltettavaa (kanervanvarret, lampaankakka tai merilevä eivät pala risukeittimessä – kokeiltu on).
Korona-aikana retkeily ja lähimatkailu kasvattivat suosiotaan niin Suomessa kuin Skotlannissakin. Loch Lomondin kansallispuistossa telttailun kävijäennätykset johtivat jätteen kertymiseen ja maaston kulumiseen. Ratkaisuna puiston suosituimpiin osiin on luotu rajoitusalueita, joiden sisällä telttailu on sallittu vain kyltein merkityillä paikoilla. Rajoitusalueella telttailu vaatii myös luvan, jota varten on annettava yhteystiedot sekä maksettava muutaman punnan maksu. Muualla puistossa voi edelleen telttailla vapaasti. Järjestely on edistänyt vastuullista käytöstä sekä tasannut kävijämääriä puiston eri osissa.
Koronan jälkeen Skotlannissa on panostettu myös puistonvartijatoimintaan, ja törmäsinkin Land Roverilla ajelevaan kaksikkoon eräällä toukokuisella Loch Lomondin vaelluksellani. He tekivät oloni tervetulleeksi, mutta kyselivät samalla mitä aioin tehdä vessapapereilleni ja millainen retkikeitin minulla on mukana. Skotlannin kansallispuistoissa kesäkuukausina retkeilevällä on hyvä todennäköisyys vastaavanlaiseen kohtaamiseen, sillä puistonvartijoiden määrää on lisätty viime vuosina. Lämpimän vastaanoton ja matalan kynnyksen neuvonnan taktiikka varmasti kantaa pitkälle.
