Teksti: Anne Rautiainen
Seison Porvoon Emäsalossa Varlaxuddenin ulkoilualueen pysäköintipaikalla Miika Honkasen kanssa. Olen käynyt täällä ennenkin ja vaikutuin hiljaisuudesta ja meren avaruudesta, joka aukeaa rantakallioilta.
Näkövammansa vuoksi Miika ei näe sitä, mitä minä näen. Hän hahmottaa vain valon suunnan, vahvan kontrastin ja liikkeen. Polun epätasaisuuksia tai korkeuseroja hän ei juurikaan näe. Tarkoituksemme on viettää mukava retkipäivä yhdessä, kulkea poluilla ja tarkastella, millaisen kokemuksen jaamme meren äärellä.
Oma tietämättömyyteni näkövammaisuudesta hävettää, mutta olen retkipäivästä myös innoissani. Ajattelen, että en voi koskaan olettaa tai tietää toisen puolesta. Siksi olen avoin kysymään ja tekemään havaintoja.
Miikan näkö vammautui aikuisena ja sen jälkeenkin hän on löytänyt keinot tehdä asioita, joille mieli palaa.
”Olen urheilija ja rymistelijä, en käpyjen potkija”, Miika kertoo.
Miika lenkkeilee koiran ja perheen kanssa luonnossa, laskettelee talvisin rinteessä ja harrastaa alamäkiajoa pyörällä. Maalipalloa hän pelaa maajoukkuetasolla.
Tasaista ja kivikkoista polunpohjaa
Lähdemme kävelemään hiekkapintaista ulkoilutietä. Sileä hiekkapolku muodostaa hyvän kontrastin ympäröivään syvän vihreään varvikkoon. Polkua on helppo seurata.
Nousemme varvikosta pienelle avokalliolle. Miika huomaa ilmavirrasta, äänistä ja lämmöstä, miten aukiota reunustavat puut suojaavat paikkaa merituulelta.
Polku jatkuu kohti meren rantaa ja muuttuu kuluneeksi. Kiviä on valtavasti aina nyrkin kokoisista puolen säären korkuisiin asti. Mietin, miten ihmeessä ohjaan Miikan tästä, missä itsenikin on keskityttävä askeliin.
Miika joutuu rauhoittelijan rooliin: ”Jatketaan vaan, kyllä tämä menee”, hän toteaa. Pieneen kompurointiin kuulemma tottuu. Kuljen edellä ja Miika seuraa hahmoani tavallisten kävelysauvojen kanssa polkua kevyesti tunnustellen.
Lopulta kävelemme ramppia sekä luonnon muokkaamia silokallioita pitkin Varlaxuddenin näköalapaikalle, aivan meren äärelle. Miika katsoo suunnan auringosta. Keskustelemme äänimaisemasta, meren tuoksusta ja paikkaa ympäröivästä avaruudesta. Kerron kaukana siintävästä saaresta ja uimaan pulahtavista ihmisistä.
Kysyn, mikä on Miikan kaltaiselle näkövammaiselle hankalinta tällaisessa paikassa. Miikan mielestä se, että täällä on muita ihmisiä, jotka ovat paikallaan. Silloin heitä ei näe. Ja kun ihmisiä ei havaitse, voi vahingossa mennä istumaan liian lähelle tai kulkea ihan vierestä, vaikka se ei ole tarkoitus. Joskus se on kiusallista.
Taukopaikalla
Seuraavaksi tutustumme Varlaxuddenin esteettömään taukopaikkaan. Puisen terassimaisen tasanteen molemmissa laidoissa on katos pöytineen ja penkkeineen. Miika on kiinnostunut katosten väliin asennetusta tulisijasta, onhan se monen retken kohokohta. Miten sen äärelle pääsee vaikkapa pyörätuolilla ja miten sitä käytetään? Sen ääriviivat ja muoto löytyvät tunnustelemalla.
Tuumaamme myös kontrasteja, kaiteita ja tunnelmia. Miika tekee havaintoja ja kyselee rakenteista ja ympäristöstä. Vastailen ja kuvailen asioita, joita itse näen ja jotka jotenkin tuntuvat merkityksellisiltä. Istumme rappusilla ja Miika hymyilee hiljakseen: ”Tämä on hieno paikka!”
Hankalat yläesteet
Lähdemme kohti autoa esteettömäksi merkittyä reittiä pitkin. Saan kipittää Miikan rinnalla ihan napakkaa tahtia.
Matkalla kysyn vielä, mikä ulkoilureiteillä ärsyttää häntä eniten. Vastaus tulee enempiä miettimättä: ”Yläesteet!”
Yläesteet ovat rakenteita tai puiden oksia, jotka kaartuvat reitin päälle ylhäältä. Näkövammainen ei näe niitä ajoissa, koska kontrasti takana olevaan metsään tai muuhun taustaan on onneton.
”Alas kurkottavat oksat sattuvat kasvoihin ja ovat vaarallisia”, Miika sanoo.
Yhteinen kokemus
Kuljimme päivän aikana Miikan kanssa kivikossa ja hiekkapoluilla, istuimme kalliolla ja rappusilla, aistimme kaikilla aisteilla. Opin, että en voi koskaan tietää toisen puolesta, mikä on helppo, pitkä tai vaikkapa tasainen ulkoilureitti.
Miikalla on hurjan hyvä tasapaino, kuntoa, voimaa ja asennetta. Hän kulkee näkövammaisena kivikossa ketterämmin kuin moni näkevä. Siksi paitsi Miikalle, myös kaikille muille ulkoilijoille on kullan arvoista tietää, millainen ulkoilureitti on. Reitin pitäjille kaikkein tärkeintä on osata kuvailla reittiä.
Rikastuimme toistemme ajatuksista ja havainnoista. Retki meren rantaan oli vahvasti yhteinen kokemus.
Jutun kirjoittaja Anne Rautiainen on luonnon virkistyskäytön syväosaaja, joka on tehnyt pitkään töitä ulkoilun ja luonnon virkistyskäytön vaikuttamisen ja edunvalvonnan parissa. Hän on myös luontopohjainen työnohjaaja sekä ratkaisukeskeinen valmentaja.
